Perhe-elämää Halosenniemessä

Halosenniemi oli Halosten perheen koti yli kolmekymmentä vuotta. Pekka Haloselle Halosenniemen luonto ja Tuusulanjärven näkymät tarjosivat aiheita maalauksille. Kahdeksanlapsisen perheen elämä oli vilkasta ja Halosenniemen kotoisa tunnelma houkutteli taiteilijaystäviä ja sukulaisia vierailulle. Puutarhalla oli tärkeä merkitys perheen ruokataloudessa.

Halosenniemessä Pekka Halonen pystyi keskittymään maalaamiseen oman kodin ympäristössä. Halonen oli saanut vaikutteita ajan tolstoilaisuudesta, mikä näkyi arkielämässä omavaraistaloutta ja sisustusta myöten.

Vaatimattomuudesta huolimatta Halosenniemen koti oli viihtyisä ja kodikas. Pekan ja Maijan yhteisestä ensimmäisestä kodista Halosenniemelle päätyi pohjalainen Könnin kello. Taloon teeteiin myös uusia huonekaluja Tuusulan kansanopistolla. Kalusteita hankittiin myös Helylän tehtaalta Sortavalasta. Tapettien sijaan seiniä korisivat itsekudotut kaislamatot. Myöhemmin tyylihuonekaluja hankittiin vaihtamalla ne antiikkiliikkeessä tauluihin.

Pekan ja Maijan kodista oli taiteilijaystävien kohtaamispaikka. Ateljeen lämmin henki loi kotoisan tunnelman, jossa pystyttiin vapaasti keskustelemaan päivän politiikasta ja taiteesta. Kotikonsertit ja saunaillat taiteilijaystävien kanssa muodostui perinteeksi. Usein nähtyjä vieraita olivat Juhani Aho, Venny Soldan-Brofeldt, Eero Järnefelt, Jean Sibelius, Eino Leino sekä Pekan pikkuveli Heikki Halonen.

Vapaina hetkinään Pekka Halonen istui mielellään ateljeen kirjastonurkkauksessa lukemassa taidekirjoja. Hän tutki mielellään Botticellin, Ghirlandaion, Dürerin, Holbein nuoremman ja Tizianin taidetta. Kotikirjasto oli koko perheellä ahkerassa käytössä, ja tavallista talvi-iltojen ajanvietettä oli ääneen lukeminen. Hyllyistä löytyi ystävien, kuten Juhani Ahon ja Eino Leinon teoksia sekä filosofiaa, yhteiskuntaa ja historiaa käsittelevää kirjallisuutta.

Maisemamaalarin arkipäivä

Pekka Halosen päivät kuluivat maalaamisen parissa. Maalatessaan hän ei halunnut tinkiä aitouden vaatimuksista. Maalausretkille lähtemistä eivät estäneet huonot säät tai kovat pakkaset. Halosen kerrotaan maalanneen sitkeästi jopa yli 30 asteen pakkasessa, jolloin öljyvärit kohmettuivat maalauskelvottomaksi ja väriä oli levitettävä sormin ja palettiveitsellä.

Maastossa Halonen saattoi viipyä pitkälle iltaan ja pimeän tuloon asti. Maija Halonen usein ihmetteli, kuinka taulun saattoi pimeässä tuoda ehjänä kotiin. Palattuaan maalausretkeltä kotiin Halonen jatkoi työskentelyä ateljeessa viimeistellen teoksiaan. Musiikki auttoi Pekkaa keskittymään, joten Maija soitti usein pianoa iltaisin.

Taiteilijaperheen äidin rooli   

Oman kodin valmistuttua Halosen perheessä oli kolme lasta: Yrjö, Anni ja Erkki. Myöhemmin syntyivät Antti, Marja, Elina, Sakarin ja Kaija. Maija Halosen harteilla oli paitsi arkiaskareiden pyörittäminen ja kodin hengen luominen myös paljolti perheen raha-asioiden hoito.

Maija hankki perheelle lisätienestiä kirjoittamalla puhtaaksi Juhani Ahon tekstejä ja tekemällä käännöstöitä kustannusyhtiöille. Hän suomensi muun muassa historiallisia romaaneja sekä muita tekstejä ruotsin, tanskan, saksan ja italian kielistä. Tunnetuimpia hänen suomennoksistaan olivat Benvenuto Cellinin ”Oma-elämäkerta” (1905), Selma Lagerlöfin romaani ”Suotorpan tyttö” (näytelmäsovitus 1914, romaani 1920) sekä Carlo Collodin rakastettu lastenkertomus ”Pinocchion seikkailut” (1906).

Halosten perheellä oli yhdestä kolmeen kotiapulaista auttamassa kotitöissä, puutarhanhoidossa ja talon lämmittämisessä. Vanhemmilla lapsilla oli kotiopettajia, kuten Juhani Siljo. Maija hoiti vaate- ja pukukankaiden kutomisen ja lastenvaatteiden ompelemisen. Hän teki myös ikkunaverhot, pöytäliinat ja matot. Toisinaan hän värjäsi myös langat kasveista saatuja luonnonvärejä käyttämällä.

Lasten elämää

Halosten lasten elämä oli melko vapaata ja oma kotiniemi tarjosi hyvät mahdollisuudet seikkailuihin ja leikkimiseen. Tärkeää oli kuitenkin muistaa isän ohjeet, että kasveja ja puiden oksia ei saanut turmella ja taittaa. Ison kallion, Halosten ”vuoren” sammalia oli varjeltava ja rannan jäälauttoja ei saanut hajottaa. Välillä isän ohjeet kuitenkin unohtuivat. Vuorelta tultiin alas pyllymäkeä, ja isän maalausaiheet tuhoutuivat. Jos isä maalasi ateljeessa, tuli olla ”kauhean hiljaa”. Mutta jos hän oli ulkona, sai talossa juosta, jahdata toisia tai laskea kaiteita pitkin.

Kesä ei merkinnyt Halosten lapsille pelkkää uintia ja vapautta, vaan he joutuivat olemaan maalausten malleina. Lasten piti jäykistyä seisomaan rantakallioille juuri samaan paikkaan, joka edellisillä maalauskerralla oli nakutettu kiveen jalkapohjan merkiksi. Koska rannalla seisominen oli raskasta ja epämiellyttävää, pojat ristivät tämän kaltaiset taulut ”Itkeviksi lehmiksi rannalla!”. Kerran lapset ehdottivat isälle aihetta ”Lapsia rannalla leikkimässä, kiven takana piilossa”. Oivalluksesta isä antoi pojille koko iltapäivän lomaa.

Iltaisin taiteilijaisästä tuli taitava sadunkertoja. Tutuiksi tulivat kertomukset pelottavasta Luuna-ukosta (kuu-ukko), joka asui vanhassa kaivossa sekä keijukaisista, joille piti kallionkoloon viedä lahjoiksi kukkia ja niiden lehtiä.

Aivan vastineetta lapset eivät satuja saaneet. Työpäivän jäykistämä isä halusi itseään hierottavan, ja niinpä makuukamarin takkatulen ääreen kerääntyi joukko, jossa alimpana makasi isä, selässään jopa kuuden lapsen kantapäät. Mitä enemmän lapset kantojaan käyttivät, sitä enemmän isästä irtosi tarinoita.

Puutarhan ja luonnon antimilla

Perheen ruokataloudessa elettiin omavaraisesti vuodenkierron mukaan. Juurekset, vihannekset ja yrttimausteet saatiin kotipuutarhasta, kalaa Tuusulanjärvestä sekä marjoja ja sieniä metsistä. Välttämättömät elintarvikkeet ostettiin kylän lähikaupasta tai naapurista.

Arkiruoka oli yksinkertaista, ja jokaisella aterialla oli kuitenkin runsaasti kasviksia ja salaattia. Arkipäivien ruokalistoilla rytmittelivät läskisoosi, peruna, kastike, keitot, silakkalaatikko, makaronilaatikko ja kala. Hernekeittoa pannukakun tai ohukaisten kera oli vanhan tavan mukaan torstaisin. Maijan erikoisuus oli uunivuokaan tehty riisipaistos, jonka sisällä oli kukkakaalia ja papuja. Pyhäpäivinä oli ”parempaa” ruokaa – paistia, joka oli laitettu tarjoiluvadin keskelle yhdessä riisin, porkkanoiden ja kukkakaalin kanssa. Joskus tuotiin pöytään kanaa, vasikkaa ja lammasta. Varsinaista erikoisherkkua oli kuitenkin ternimaidosta valmistettu uunijuusto tai tallimestarin kiisseli, josta varsinkin perheen isä piti. Pekan herkkuihin kuului myös savolainen ruislimppu, jonka valmistamisen Maija oli oppinut anopiltaan.

Halosten joulu

Perheen tärkeitä juhlia oli joulu, johon kuului koristaa korkea kuusi Halosenniemen ateljeehen itse tehdyin paperinauhoin ja omenia kannattelevien kynttilänpidikkeiden kanssa. Lisäksi ateljeen takaseinälle oli ripustettu oikea joulunäyttely, johon Pekka oli lasten kanssa yhdessä valinnut taulut. Juhlapöydässä oli ainakin lipeäkalaa ja itse lihotettu kinkku. Aaton jouluaterian jälkeen Maija meni ensimmäisenä ihailemaan ateljeeta ja alkoi sitten soittaa ensin ”Porilaisten marssin” ja sitten muita sävelmiä. Kuusen ympärillä leikittiin ajan tavan mukaan piirileikkejä. Nuorimmat lapset odottivat aina joulupukkia, joka Pekan erään tarinan mukaan saapui tulipunaisella hevosella aivan kuin saduissa. Tulonsa pukki ilmaisi vasta eteisessä kelloja kilistämällä. Ilta jatkui musisoimalla. Tapanina ja loppiaisena järjestettiin tanssiaisiakin.

Lähde: Tupatölli omalle turpeelle – Halosenniemen taiteilijakoti, Tuusulan museo 2005